(Tämä kirjoitus on osa viikottaisten sähköpostikirjeiden sarjaa, viikko 15. Tutustu tästä koko sarjaan tai tilaa suoraan omaan sähköpostiisi.)
Hei sinä!
Toivottavasti voit hyvin! Kirjoitin kirjeen luonnosta jo edellisellä viikolla ja en meinannut päästä yli luvatusta kylmästä viikosta, mutta nyt täällä onkin aluillaan ihana aurinkopäivä ja kuplin taas kevätfiiliksissä. Valitettavasti en vaan ehdi pihalle mylläämään ainakaan pariin päivään, mutta aurinko hellii minun mieltä silti!
Liikkuminen, sen helppous tai vaikeus ja ihmisen hermosto ovat olleet ajatuksissani viime aikoina. Yleensä jokin täsmäongelma tuo ihmisen fysioterapeutin vastaanotolle: tuo kohta kehosta särkee tai muuten pottuilee, miten muutettaisiin kehon tasapainoa niin, että ongelma poistuu. Sitä kehon pottuilua tai muuta oireilua esiintyy vähän liikkuvilla, sopivasti liikkuvilla ja vähän liikaa liikkuvilla.
Rinnallakulkijana koen vaikeimmaksi lisätä liikkumista, kun se on liian vähäistä. En ole tavannut vielä ketään, jolle tulisi uutisena, että liikkumisesta on terveyshyötyjä ja että se todennäköisesti parantaa yleistä hyvinvointia. Osa kyllä yllättyy, että liikunnan voi nykytiedon valossa jakaa pieniin osiin, ei tarvitse tehdä pitkiä suorituksia. Mutta pelkkä fyssarin taikasana “käy kävelyllä” ei vielä vie ketään meistä kävelylle.
Itsehän en myöskään ole mikään himoliikkuja. Saan siitä hyvän olon ja tulen levottomaksi, jos en saa yhtään liikuntaa, mutta lenkille lähteminen tai jumppaan ryhtyminen on aina ponnistuksen takana. Joskus pienen, joskus ison.
Olen kyllä laskenut ryhtymisen kynnyksiä: meillä on jumppavälineet olohuoneessa ihan kädenojennuksen päässä valmiina, yleensä hengaan kotonakin liikuntaan sopivissa vaatteissa, kävelysauvat roikkuvat ulko-oven vieressä jne, mutta lähteminen on silti välillä tosi vaikeaa. Väsyttää, on miljoona muuta mielenkiintoista asiaa, liikaa kaaosta ja velvollisuuksia, mitä milloinkin.
Olen nyt muutaman viikon työskennellyt oman hermostoni kanssa. Minulta löydettiin muutama primitiivirefleksi aktiivisena (niitä, mitä on vauvoilla ja joiden pitäisi sammua kasvun myötä pois, mutta saattavat aktivoitua uudestaan esim. onnettomuuksissa) ja olen tehnyt niitä sammuttavia harjoituksia. Välissä on ollut välillä useamman päivän pätkiä, että muu elämä on mennyt edelle, mutta muutokset oman hermoston tilassa ovat niin selviä, että se olo on ajanut takaisin harjoittelemaan.
Haluan kirjoittaa myöhemmin enemmän siitä, mikä kaikki on muuttunut, mutta yleisesti on ollut paljon helpompaa tarttua vähän vaikeilta tuntuviin asioihin. En ole muuttunut himotreenaajaksi (sillä mukaan on myös tullut kohtuus kaikessa), mutta sellainen valtava tunnelataus siitä, että ryhdynkö vai en, on kadonnut.
Nyt mietinkin, kuinka paljon meidän liikkumattomuuteen (tai joskus pakonomaiseen liikkumiseen) vaikuttaa meidän hermoston tila. En ole tässä vielä minkään tason asiantuntija enkä edes tiedä, mikä kaikki (vai ihan kaikki) sen säätelyyn tai laukalle lähtemiseen vaikuttaa, mutta epäilen tässä olevan iso pihvi, miksi osalle on helppoa ryhtyä, miksi osa joutuu tiristämään itseään vähän enemmän ja toisille on lähes mahdotonta saada itsensä liikkeelle.
Näen käytännössä, että monille siihen liikkumattomuuteen liittyy sen itse liikkumattomuuden lisäksi vielä valtava tunnelataus. Välillä minullakin. Ja silloin liikkumisesta tulee hirveä kädenvääntö ja taistelu itsensä kanssa, mikä kasvattaa sitä ryhtymisen vaikeutta entisestäänkin. Mutta entä jos tiellä onkin oman hermoston ali- tai ylivirittyneisyys ja sen takia järkisyillä itsensä patistaminen ei uppoa?
Sori, tämä jää nyt ärsyttävästi auki. Lupaan palata aiheeseen, kun opin enemmän, ja toivon, että pääsisin kyselemään asiasta joltain tosi perehtyneeltä ihmiseltä. Ootko sä huomannut, että oma kuormittuneisuus tai virittyneisyys vaikuttaa siihen, miten helppoa tai vaikeaa liikkuminen arjessa on?
t. Laura