(Tämä kirjoitus on osa viikottaisten sähköpostikirjeiden sarjaa, viikko 16. Tutustu tästä koko sarjaan tai tilaa suoraan omaan sähköpostiisi.)
Hei sinä!
Mitä kuuluu? Meillä Mäntsälässä kevät on tällä viikolla vihdoin palaamassa ja minusta tuntuu, että elämäkin palaa raiteilleen. Viime viikon myrskyt heittivät meidän muovitunneli-kasvihuoneen ihan pitkin pihoja, mikä vähän latistaa tunnelmaa, mutta tiedänpä, millä aloitan viikonlopun 😀
Pääsin viime perjantaina laulutunnille melkein kahden kuukauden tauon jälkeen. Aloitin tunnit syksyllä löydettyäni ihanan paikallisen opettajan, Riikan. Laulu on taitona ollut minulle aina jotain mystistä ja kiehtovaa. Mutta sen lisäksi ääneni oli alkanut töissä väsyä ja olin kipeästi ihan äänenhuollon tarpeessa.
Viimeksi olin laulutunneilla yli kymmenen vuotta sitten, kun Alexander-tekniikan opettajani Tampereella oli myös laulunopettaja ja sain lopulta kerättyä rohkeutta. Silloin jännitin laulamista niin paljon, että pystyin ensimmäisellä tunnilla aluksi hädintuskin pihisemään. Lopussa minusta lähti jo jotain ääntä. Tuon jakson ansiosta olen pystynyt hyräilemään rytmiä opettaessani tanssia tai ratsastusta tai laulamaan lapsilleni ilman hirveää jännitystä.
Viime lokakuussa tunneille lähtiessäni kuvittelin hakevani vain rentoutta kurkun ja pään alueen käyttöön ja jotain taikajippoja äänentuottoon, mutta sen sijaan tietoisuuteni on avautunut ihan uusi maailma! Miten uskomattoman hieno systeemi tuottaa ja varioi ääntä. (En ymmärrä siitä vielä kuin murusen ja säätelykyky on niin ja näin.) Miten paljon laulamisessa on kyse uskalluksesta olla näkyvissä ja kuuluvissa (vaikka paikalla on vain laulunopettaja), uskalluksesta kokeilla ja harjoitella, vaikka voi epäonnistua, uskalluksesta olla yhteydessä ympäristöönsä haavoittuvassa tilassa. Miten paljon mieliala, virittyneisyys ja kehon tila vaikuttavat äänentuottoon ja äänenlaatuun.
Itseasiassa laulu muistuttaa aivan valtavasti ratsastusta tai paritanssia, mutta tanssiparina onkin ääni. Paria ei voi täysin kontrolloida – jos kovasti yrittää, niin saattaa mennä vain takapakkia – vaan täytyy vain järjestää itsensä ja katsoa, miten pari reagoi siihen.
Äänen kestävyys töissä on nykyään jo paljon parempi ja tästä on myös tullut kehotietoisuusharjoittelua, joka hyödyttää sekä fysio- että opetustyötä. Laulaminen on kuitenkin niin kaukana varsinaisesta työstäni, että harjoittelu tuntuu enemmän harrastamiselta. Tällaiselle ihmiselle, joka helposti kääntää kaikki harrastuksensa ainakin puoliksi työksi, on ihanaa olla välillä tunti irti kaikesta muusta ja keskittyä vain omaan olemiseen!
Ihanaa pitkää pääsiäsviikonloppua sulle!
t. Laura