Tekijä: liikutella

(Tämä kirjoitus on osa viikottaisten sähköpostikirjeiden sarjaa, viikko 16. Tutustu tästä koko sarjaan tai tilaa suoraan omaan sähköpostiisi.)

Näin vasta mielipidekirjoituksen siitä, kuinka ihmisten lisääntyvä väsymys ja huonovointisuus johtuvat omista päätöksistä – huonosta ruokavaliosta ja liian vähäisestä liikunnasta. Ja miten tässä pullamössöajassa sitä ei saa edes sanoa ääneen vaan tulee lynkatuksi. 

Ja ehkä ihan murusen verran olen samaa mieltä. Ihmisen on lopulta itse laitettava itsensä liikkeelle, sitä ei kukaan muu voi ulkopuolelta pakottaa. Mutta vaikka kaikki ihmiset kokevat liikkumaan lähtemisen joskus epämukavaksi, sen hankaluus on eri ihmisillä ihan eri sfääreissä. 

Liikunta on tosi paradoksinen juttu. Suurimmalla osalla liikkuminen tuottaa hyvän olon hormoneita. Sen lisäksi liikkuminen saa kudoksissa aikaan liikettä eli ehkäisee niiden jämähtämistä. Osa ihmisistä kokee jähmeät kudokset henkisenä epämukavuutena ja ahdistuksena. 

Ihmisen historiassa ylenmääräinen liikuntainto on ollut uhka selviämiselle. Varsinkin täällä meillä pohjoisessa ravinnon määrä on osan vuodesta ollut rajallinen tai mitätön. Ei ole ollut tervettä tuhlata niukkaa energiaa päämäärättömään ravaamiseen. 

Tässä ajassa ulkopuoliset tekijät eivät pakota meitä liikkeelle. Suurimmalla osalla on suojaa, lämpöä ja ravintoa yllin kyllin. Metsästäjä-keräilijöillä ei ole syytä lähteä liikkeelle. Tiede ja tieto liikunnan terveysvaikutuksista on ihmisen historiassa silmänräpäyksen mittainen eikä aja luontaisesti liikkeelle. 

Se, mitä meiltä puuttuu, on henkinen turva ja rauha. Älylaitteet haastavat meidän aivojen kyvyn käsitellä informaatiota ja ärsykkeitä ja meidän ihmisten luoma maailma yrittää koko ajan kiriä lisää vauhtia. Ennen piti pelätä nälkää, kylmää, karhua tai ryöväreitä. Nyt meitä kuormittavat asiat, joihin meidän on vaikea vaikuttaa tai edes hahmottaa niitä. 

Ja kun meidän olo on uhattu – tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla – me siirrytään kohti säästöliekillä toimimista. Silloin kaikki muu kuin hengissä pysyminen on resurssien tuhlausta. Liikunnalle ja leikille ei jää tilaa. 

Sen takia uskon, että kun liikkuminen on vaikeaa, tärkein harjoitettava taito ei ole itsekuri ja itsensä rääkkäys. Tärkeintä on empatia ja rauhoittuminen. Luoda sellainen ympäristö, jossa aivot kokevat turvaa ja pystyvät keskittymään muuhunkin kuin selviämiseen. Sen jälkeen elämään voi lähteä luomaan ja palauttamaan leikkiä ja liikettä. Ylittämään sitä liikkumisen vaikeuden kynnystä. 

Ja tämä yhtälöhän ei ratkea vain sillä, että ihminen päättää, että nyt suhtaudun itseeni ja liikuntasuhteeseeni lempeydellä ja rakkaudella. Geenit, lapsuus ja elämä on kaikki antaneet meille erilaiset eväät kokea ja luoda turvan tunnetta. Jos sun systeemi on helposti aina hälytystilassa ja maanpinnalle palaaminen on vaikeaa, sun ei oo pakko ratkaista asiaa itse. Nykyään on paljon hermostovalmentajia, jotka voi auttaa. 

Ihanaa viikonloppua sulle!

t. Laura

Pakolliset loppuhännät: 

Lauran nettisivut liikutella.fi

Kaikki tähän mennessä julkaistut kirjeet

Klikkaa tästä, jos et enää halua saada näitä kirjeitä

(Tämä kirjoitus on osa viikottaisten sähköpostikirjeiden sarjaa, viikko 16. Tutustu tästä koko sarjaan tai tilaa suoraan omaan sähköpostiisi.)

Hei sinä!

Mitä kuuluu? Meillä Mäntsälässä kevät on tällä viikolla vihdoin palaamassa ja minusta tuntuu, että elämäkin palaa raiteilleen. Viime viikon myrskyt heittivät meidän muovitunneli-kasvihuoneen ihan pitkin pihoja, mikä vähän latistaa tunnelmaa, mutta tiedänpä, millä aloitan viikonlopun 😀 

Pääsin viime perjantaina laulutunnille melkein kahden kuukauden tauon jälkeen. Aloitin tunnit syksyllä löydettyäni ihanan paikallisen opettajan, Riikan. Laulu on taitona ollut minulle aina jotain mystistä ja kiehtovaa. Mutta sen lisäksi ääneni oli alkanut töissä väsyä ja olin kipeästi ihan äänenhuollon tarpeessa. 

Viimeksi olin laulutunneilla yli kymmenen vuotta sitten, kun Alexander-tekniikan opettajani Tampereella oli myös laulunopettaja ja sain lopulta kerättyä rohkeutta. Silloin jännitin laulamista niin paljon, että pystyin ensimmäisellä tunnilla aluksi hädintuskin pihisemään. Lopussa minusta lähti jo jotain ääntä. Tuon jakson ansiosta olen pystynyt hyräilemään rytmiä opettaessani tanssia tai ratsastusta tai laulamaan lapsilleni ilman hirveää jännitystä. 

Viime lokakuussa tunneille lähtiessäni kuvittelin hakevani vain rentoutta kurkun ja pään alueen käyttöön ja jotain taikajippoja äänentuottoon, mutta sen sijaan tietoisuuteni on avautunut ihan uusi maailma! Miten uskomattoman hieno systeemi tuottaa ja varioi ääntä. (En ymmärrä siitä vielä kuin murusen ja säätelykyky on niin ja näin.) Miten paljon laulamisessa on kyse uskalluksesta olla näkyvissä ja kuuluvissa (vaikka paikalla on vain laulunopettaja), uskalluksesta kokeilla ja harjoitella, vaikka voi epäonnistua, uskalluksesta olla yhteydessä ympäristöönsä haavoittuvassa tilassa. Miten paljon mieliala, virittyneisyys ja kehon tila vaikuttavat äänentuottoon ja äänenlaatuun. 

Itseasiassa laulu muistuttaa aivan valtavasti ratsastusta tai paritanssia, mutta tanssiparina onkin ääni. Paria ei voi täysin kontrolloida – jos kovasti yrittää, niin saattaa mennä vain takapakkia – vaan täytyy vain järjestää itsensä ja katsoa, miten pari reagoi siihen. 

Äänen kestävyys töissä on nykyään jo paljon parempi ja tästä on myös tullut kehotietoisuusharjoittelua, joka hyödyttää sekä fysio- että opetustyötä. Laulaminen on kuitenkin niin kaukana varsinaisesta työstäni, että harjoittelu tuntuu enemmän harrastamiselta. Tällaiselle ihmiselle, joka helposti kääntää kaikki harrastuksensa ainakin puoliksi työksi, on ihanaa olla välillä tunti irti kaikesta muusta ja keskittyä vain omaan olemiseen!

Ihanaa pitkää pääsiäsviikonloppua sulle!

t. Laura

(Tämä kirjoitus on osa viikottaisten sähköpostikirjeiden sarjaa, viikko 15. Tutustu tästä koko sarjaan tai tilaa suoraan omaan sähköpostiisi.)

Hei sinä!

Toivottavasti voit hyvin! Kirjoitin kirjeen luonnosta jo edellisellä viikolla ja en meinannut päästä yli luvatusta kylmästä viikosta, mutta nyt täällä onkin aluillaan ihana aurinkopäivä ja kuplin taas kevätfiiliksissä. Valitettavasti en vaan ehdi pihalle mylläämään ainakaan pariin päivään, mutta aurinko hellii minun mieltä silti!

Liikkuminen, sen helppous tai vaikeus ja ihmisen hermosto ovat olleet ajatuksissani viime aikoina. Yleensä jokin täsmäongelma tuo ihmisen fysioterapeutin vastaanotolle: tuo kohta kehosta särkee tai muuten pottuilee, miten muutettaisiin kehon tasapainoa niin, että ongelma poistuu. Sitä kehon pottuilua tai muuta oireilua esiintyy vähän liikkuvilla, sopivasti liikkuvilla ja vähän liikaa liikkuvilla. 

Rinnallakulkijana koen vaikeimmaksi lisätä liikkumista, kun se on liian vähäistä. En ole tavannut vielä ketään, jolle tulisi uutisena, että liikkumisesta on terveyshyötyjä ja että se todennäköisesti parantaa yleistä hyvinvointia. Osa kyllä yllättyy, että liikunnan voi nykytiedon valossa jakaa pieniin osiin, ei tarvitse tehdä pitkiä suorituksia. Mutta pelkkä fyssarin taikasana “käy kävelyllä” ei vielä vie ketään meistä kävelylle. 

Itsehän en myöskään ole mikään himoliikkuja. Saan siitä hyvän olon ja tulen levottomaksi, jos en saa yhtään liikuntaa, mutta lenkille lähteminen tai jumppaan ryhtyminen on aina ponnistuksen takana. Joskus pienen, joskus ison. 

Olen kyllä laskenut ryhtymisen kynnyksiä: meillä on jumppavälineet olohuoneessa ihan kädenojennuksen päässä valmiina, yleensä hengaan kotonakin liikuntaan sopivissa vaatteissa, kävelysauvat roikkuvat ulko-oven vieressä jne, mutta lähteminen on silti välillä tosi vaikeaa. Väsyttää, on miljoona muuta mielenkiintoista asiaa, liikaa kaaosta ja velvollisuuksia, mitä milloinkin. 

Olen nyt muutaman viikon työskennellyt oman hermostoni kanssa. Minulta löydettiin muutama primitiivirefleksi aktiivisena (niitä, mitä on vauvoilla ja joiden pitäisi sammua kasvun myötä pois, mutta saattavat aktivoitua uudestaan esim. onnettomuuksissa) ja olen tehnyt niitä sammuttavia harjoituksia. Välissä on ollut välillä useamman päivän pätkiä, että muu elämä on mennyt edelle, mutta muutokset oman hermoston tilassa ovat niin selviä, että se olo on ajanut takaisin harjoittelemaan. 

Haluan kirjoittaa myöhemmin enemmän siitä, mikä kaikki on muuttunut, mutta yleisesti on ollut paljon helpompaa tarttua vähän vaikeilta tuntuviin asioihin. En ole muuttunut himotreenaajaksi (sillä mukaan on myös tullut kohtuus kaikessa), mutta sellainen valtava tunnelataus siitä, että ryhdynkö vai en, on kadonnut. 

Nyt mietinkin, kuinka paljon meidän liikkumattomuuteen (tai joskus pakonomaiseen liikkumiseen) vaikuttaa meidän hermoston tila. En ole tässä vielä minkään tason asiantuntija enkä edes tiedä, mikä kaikki (vai ihan kaikki) sen säätelyyn tai laukalle lähtemiseen vaikuttaa, mutta epäilen tässä olevan iso pihvi, miksi osalle on helppoa ryhtyä, miksi osa joutuu tiristämään itseään vähän enemmän ja toisille on lähes mahdotonta saada itsensä liikkeelle. 

Näen käytännössä, että monille siihen liikkumattomuuteen liittyy sen itse liikkumattomuuden lisäksi vielä valtava tunnelataus. Välillä minullakin. Ja silloin liikkumisesta tulee hirveä kädenvääntö ja taistelu itsensä kanssa, mikä kasvattaa sitä ryhtymisen vaikeutta entisestäänkin. Mutta entä jos tiellä onkin oman hermoston ali- tai ylivirittyneisyys ja sen takia järkisyillä itsensä patistaminen ei uppoa? 

Sori, tämä jää nyt ärsyttävästi auki. Lupaan palata aiheeseen, kun opin enemmän, ja toivon, että pääsisin kyselemään asiasta joltain tosi perehtyneeltä ihmiseltä. Ootko sä huomannut, että oma kuormittuneisuus tai virittyneisyys vaikuttaa siihen, miten helppoa tai vaikeaa liikkuminen arjessa on?  

t. Laura

Hei sinä! 

Kiva, että olet lukemassa tätä kirjettä. Tämä on ensimmäinen kirje toivottavasti pitkään sarjaan ja jännitän tätä julkaisua niin paljon, etten aio edes kertoa tästä kenellekään ennen kuin saan tämän kirjoitettua ja julkaisua. 

En lupaa, että tämä kirjesarja tulee muuttamaan elämäsi ja lähettämään sinulle joka viikko maailmoja mullistavia vinkkejä kaikilta elämän osa-alueilta. Haluan kirjoittaa jostakin edellisellä viikolla minun elämänkuplani pintaan nousseesta asiasta niin kuin kirjoittaisin siitä ystävälle. Sen takia en halua kutsua tätä uutiskirjeeksi, koska tämä tuskin tulee sisältämään uutisia. 

Fysioterapia-työni ja oman elämäntilanteeni vuoksi aiheet tulevat varmasti pyörimään kehollisen, henkisen ja yhteisöllisen hyvinvoinnin, liikkumisen, arjen- ja ajanhallinnan sekä työn ja yrittämisen tietämillä. En kuitenkaan lupaa pysyä boksin sisällä, vähän anarkiaa tarvitaan aina!

Jos kirjeet alkavat ärsyttää, voit aina poistaa itsesi listalta täältä. Jos luet tätä blogini kautta, tästä pääset tilaamaan kirjeet aina tuoreena sähköpostiisi tästä. Ja jos kirjeet herättävät sinussa ajatuksia, voit aina vastata tähän viestiin! En lupaa vastata jokaiseen viestiin (siltä varalta, että tapahtuisi jotain absurdia ja niitä tulisi niin paljon, että se muuttuisi kokopäivätyöksi), mutta luen jokaisen! 

Minä olen viime aikoina miettinyt ihmissuhteita ja niiden huoltamista. En ole ikinä ollut sellainen supersosiaalinen ihminen, joka liehuu koko ajan ihmisten ilmoilla ja on tiheästi yhteydessä ystäviinsä. Saatan unohtua omaan kuplaani viikoiksi ja miettiä, mitä ystävälle kuuluu, vaikka vuodenkin ajan, ennen kuin saan otettua yhteyttä. 

Tuntuu, että korona-ajan eristäytyminen tuhosi viimeisetkin sosiaalisen elämän taitoni. Kynnys kutsua tai lähteä tuntuu entistäkin korkeammalta. Me myös muutettiin korona-aikaan maalle, missä viihdyn ja voin muuten paljon paremmin kuin kaupungissa, mutta suurin osa ystävistä on nyt fyysisesti entistä kauempana.

Heräsin pari viikkoa sitten siihen, että tästä ei tulla ulos omalla painollaan. Kalenterissa on nyt perjantai-illoille “jotain sosiaalista”-muistutus, mikä kyllä tuntuu ihan tosi teennäiseltä, mutta en sentään laatinut agendaa ihmisten tapaamisen sisälle. 

Mielenkiinnolla (ja vähän pelolla) odotan, toimiiko tämä harjoitus siihen, että pääsisi “olispa kiva”-tilasta toimintaan ja elämään tulisi taas enemmän sosiaalista sisältöä. Ja että kannattiko tätäkin tulla ääneen tunnustumaan ja tuleeko ihmisille nyt se olo, että tapaan vain, koska olen tehnyt siitä itselleni tehtävän. Olen oikeasti kaivannut teitä!

Onko sun helppo pitää sosiaalista elämää yllä ihan spontaanisti vai joudutko suunnittelemaan sitä? Entä ootko huomannut, että korona-ajan eristäytyneisyys on jäänyt päälle? 

t. Laura