Hei sinä!
Kiva, että olet lukemassa tätä kirjettä. Tämä on ensimmäinen kirje toivottavasti pitkään sarjaan ja jännitän tätä julkaisua niin paljon, etten aio edes kertoa tästä kenellekään ennen kuin saan tämän kirjoitettua ja julkaisua.
En lupaa, että tämä kirjesarja tulee muuttamaan elämäsi ja lähettämään sinulle joka viikko maailmoja mullistavia vinkkejä kaikilta elämän osa-alueilta. Haluan kirjoittaa jostakin edellisellä viikolla minun elämänkuplani pintaan nousseesta asiasta niin kuin kirjoittaisin siitä ystävälle. Sen takia en halua kutsua tätä uutiskirjeeksi, koska tämä tuskin tulee sisältämään uutisia.
Fysioterapia-työni ja oman elämäntilanteeni vuoksi aiheet tulevat varmasti pyörimään kehollisen, henkisen ja yhteisöllisen hyvinvoinnin, liikkumisen, arjen- ja ajanhallinnan sekä työn ja yrittämisen tietämillä. En kuitenkaan lupaa pysyä boksin sisällä, vähän anarkiaa tarvitaan aina!
Jos kirjeet alkavat ärsyttää, voit aina poistaa itsesi listalta täältä. Jos luet tätä blogini kautta, tästä pääset tilaamaan kirjeet aina tuoreena sähköpostiisi tästä. Ja jos kirjeet herättävät sinussa ajatuksia, voit aina vastata tähän viestiin! En lupaa vastata jokaiseen viestiin (siltä varalta, että tapahtuisi jotain absurdia ja niitä tulisi niin paljon, että se muuttuisi kokopäivätyöksi), mutta luen jokaisen!
Minä olen viime aikoina miettinyt ihmissuhteita ja niiden huoltamista. En ole ikinä ollut sellainen supersosiaalinen ihminen, joka liehuu koko ajan ihmisten ilmoilla ja on tiheästi yhteydessä ystäviinsä. Saatan unohtua omaan kuplaani viikoiksi ja miettiä, mitä ystävälle kuuluu, vaikka vuodenkin ajan, ennen kuin saan otettua yhteyttä.
Tuntuu, että korona-ajan eristäytyminen tuhosi viimeisetkin sosiaalisen elämän taitoni. Kynnys kutsua tai lähteä tuntuu entistäkin korkeammalta. Me myös muutettiin korona-aikaan maalle, missä viihdyn ja voin muuten paljon paremmin kuin kaupungissa, mutta suurin osa ystävistä on nyt fyysisesti entistä kauempana.
Heräsin pari viikkoa sitten siihen, että tästä ei tulla ulos omalla painollaan. Kalenterissa on nyt perjantai-illoille “jotain sosiaalista”-muistutus, mikä kyllä tuntuu ihan tosi teennäiseltä, mutta en sentään laatinut agendaa ihmisten tapaamisen sisälle.
Mielenkiinnolla (ja vähän pelolla) odotan, toimiiko tämä harjoitus siihen, että pääsisi “olispa kiva”-tilasta toimintaan ja elämään tulisi taas enemmän sosiaalista sisältöä. Ja että kannattiko tätäkin tulla ääneen tunnustumaan ja tuleeko ihmisille nyt se olo, että tapaan vain, koska olen tehnyt siitä itselleni tehtävän. Olen oikeasti kaivannut teitä!
Onko sun helppo pitää sosiaalista elämää yllä ihan spontaanisti vai joudutko suunnittelemaan sitä? Entä ootko huomannut, että korona-ajan eristäytyneisyys on jäänyt päälle?
t. Laura